Mä nousen ylös ja käyn vaa'alla. Mä otan lääkkeet ja keitän kahvin. Mä menen parvekkeelle tupakalle kahvimukin kanssa ja puen ulko vaatteet päälle. Kävelen koiran kanssa metsässä niin kauan kun jalat jaksaa. Mä tulen sisään, tiskaan ja siivoan. Mä käyn suihkussa ja menen nukkumaan. Mä herään ja käyn vaa'alla. Mä istun tietokoneella ja lähden koiran kanssa lenkille. Mä kävelen niin kauan, kunnes tuntuu että pyörryn. Mä tulen sisälle ja istun tietokoneella. Tuijotan eteenpäin ja koitan olla ahdistumatta. Mä menen tupakalle ja juon kahvia. Mä lähden koiran kanssa ulos ja kävelen niin kauan, kunnes on pakko tulla kotiin. Mä riisun vaatteet ja käyn vaa'alla. Mä menen sänkyyn ja yritän alkaa nukkumaan itkemättä.
Ihan oikeesti, mä en vaan voi luottaa kehenkään! Kyllä kaikki aina lupaa ja lupaa, mutta kukaan ei iknä pidä lupauksiaan. Aina luistetaan, aina on joku hyvä syy kaikelle. Aina on hyvä syys ille miksi satuttaa toista. Selityksiä.
Kyllä sä voit muhun luottaa. Mä hymyilin ja nyökkäsin. Nykyään mä vaan tuijotan epäröiden ja hölmistyneenä, punniten..uskallanko. En, ei kannata. Miksi nyt olisi toisin? Hymyillään vaan ja näytetään siltä, että kaikki on hyvin ja ollaan onnellisia.
Vaakaan voin luottaa, se näyttää aina totuuden, se ei kaunistele. Olipa kerrottavana mikä luku tahansa. Mä seison tyrmistyneenä vessassa vaa'an päällä niistä numeroista. Ne on aina liikaa. Peitän kasvot käsiini ja kiroan, sitten tulee ne kyyneleet ja se ahdistus. Miten tämä voi olla mahdollista? Avaan silmäni uudestaan, mutta ne luvut pysyvät siinä kylmän todellisena.
Ihan oikeesti, sen painon on pakko mennä kohta sen alle 50, ei se voi tässä ikuisuutta jumittaa!
Ja sitten, mä näen ne jo; hopeiset hait liukuvat, läpi sameuden, läpi kivien, kuun säteiden ja kuoleman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti